Ennen varsinaisen projektin toteutusta kävimme projektin kohteena olevalla paikkakunnalla kertomassa mitä tarvitsee tehdä etukäteen, jotta homma saataisiin kunnialla hoidettua. Valokuitukaapelia varten tarvittiin paksuun kiviseinään vähintäin 30 mm:n reikä käytävästä uuteen konehuoneeseen. Piirsimmme reiän kohdan seinään ja kirjoitimme reiän halkaisijan paperille. Viikkoa ennen töiden alkua soitin paikkakunnalle ja kysyin onko kaikki tehty. Reikä oli tehty. Hyvä. Ilman sitä olisimme pulassa.
1. päivä paikkakunnalla. Viimeiset tarkistukset. Hyvä, käytävän puolella oikean kokoinen reikä oikeassa paikassa. Myöskin konehuoneen puolella oikean kokoinen reikä siellä missä pitääkin. Kaikki kunnossa. Voidaan aloittaa. Eipä sitten muuta kuin valokaapelia reikään ja homma käyntiin.
Hitto. Kaapelin syöttö ei onnistu. Jokin tukos varmaankin. Pihalta löytyi puinen keppi, jolla tukosta poistamaan. Kepillä survomaan reikää. Ei helvetti, ei onnistu. Reikä ei läpäise seinää.
Eli yhteenveto: Olimme ajoissa tilanneet reiän, piirtäneet sen paikan, määritelleet sen halkaisijan ja tarkistaneet soittamalla, että homma on hoidettu. Eli selvästi meidän vika. Emme määritelleet tehtävää riittävän tarkasti. Yritän määritellä tehtävän uudestaan.
Kolmekymmentä millimetriä halkaisijaltaan oleva seinän läpäisevä reikä piirrettyyn kohtaan. Aina oppii.
Olisi mielenkiintoista tietää, mitä reiän tehnyt ammattimies on ajatellut. Ei ilmeisesti tullut mieleen vilkaista reikään ja todeta pilkistääkö valo toiselta puolelta. Kuka keksii (järkevän) syyn, että reikä olikin kaksi koloa?
Projektiin kuului olennaisena osana serverikaapin ja muutamien verkkolaitteiden hommaaminen ennen töiden alkua paikkakunnalle. En viitsi tässä kertoa kaikkia yksityiskohtia, joita tarvitaan muutaman hassun verkkolaitteen saamiseksi laillisesti rajan yli. Taas kerran olimme valmistautuneet ajoissa. Päätimme käyttää suomalaista toimittajaa, joka lupasi järjestää kamat rajan yli.
Lyhyesti ydinkohdat, joiden suorittamiseen meni useita viikkoja ja useat projektiin osallistumattomat ihmiset nakitettiin avuksi.
Suomalainen laitetoimittaja möi laitteet suomalaiselle rautakaupalle.
Rautakauppa kuljetti kamat rajan yli ja myi ne meidän Tytäryhtiölle, jolla on tullauskokemusta ja henkilökuntaa. Tytäryhtiö sitten möi kamat projektin kohteelle.
Eli:
Laitetoimittaja -> rautakauppa -> Tytäryhtiö -> varsinainen tarvitsija
Koska Tytäryhtiö myi ne toiselle yhtiölle eli varsinaiselle tarvitsijalle, tarvittiin sähkölaitteisiin sertifikaatti. Ei siis valokopio tai Suomessa oikeaksi todistettu, vaan venäläinen sertifikaatin myöntäjän antama kappale. Tässä meni helposti viikko, kun selvitettiin mistä semmoisen paperin saa. Sai Moskovasta. Taisi maksaa 8 ruplaa. Tämä paperinpala sitten kiireesti jollakin tavalla Suomeen (onko kukaan tulossa Moskovan konttorilta Suomeen?), jotta lähetystä odottavat laitteet saataisin ensimmäiseen etappiin. Aikataulu painoi raskaasti päälle.
Muutamaa päivää ennen H-hetkeä voitiin huokaista helpotuksesta. Kamat olivat saapuneet Tytäryhtiön paikkakunnalle ja tullausmuodollisuudet olivat onnistuneet. Elämä hymyili.
Kamat olivat Tytäryhtiön hallussa, mutta eivät siis Kohdepaikkakunnalla. Paikkakuntien väli on n. kahden tunnin automatka. Ei ongelma. Olin lähettänyt hyvissä ajoin listan tuotavista tavaroista dimensioineen, jotta tavaroiden hakemiseen lähetettäsiin riittävän iso auto. Sanomattakin lienee selvää, että isoin kaappi ei mahtunut autoon. Kaikki muut saatiin, mutta isoin kaappi jäi vielä väärälle paikkakunnalle. Muut hommat oli tehty ja sitten odottamaan kaappia.
Tultuamme sitten seuraavana päivänä lounaalta meitä odotti toimiston edessä hartaasti kaivattu Kaappi.
Kamat olivat siis kasassa. Ei muuta kuin raijaamaan kaappi uuteen konehuoneeseen. Ei ollutkaan ihan helppo juttu. Kaappi painoi jotakin 130 kg, joten jouduimme ihan oikeasti töihin. Raahasimme sen konehuoneen ovelle. Saamari, se mahtunutkaan ovesta! Mittanauha käteen.
Entisen kassan eli nykyisen konehuoneen suojana oli satakiloinen teräskalteriovi. Joskus parilla sentillä on merkitystä sanoipa tyttöystävä lohduttavasti mitä tahansa. Nyt sillä oli merkitystä. Kun ei mahdu niin ei mahdu. Loppuiko projekti näin nolosti? Näin mielessäni kuinka palvelimet lojuisivat pitkin pöytiä ja johtoviidakkoa, jonka seassa tulisimme jatkossa tarpomaan.
Lähemmin tarkastellessa huomattiin, että kalterioven raamit olivat kiinni oviaukon puukarmeissa muutamilla ruuveilla. Puolessa tunnissa ruuvasimme oven raameineen irti oviaukosta ja jatkoimme hommia. Hmmm, jos meiltä meni puolituntia, paljonko olisi ammattivarkaat käyttäneet samaan hommaan?
Palvelinhuoneen asennus aloitetaan tavallisesti teräskalterioven irti ruuvaamisella.
Voittajan on helppo hymyillä.
Kaiken kaikkiaan homma meni hyvin. Jatkuvasti tuli eteen tilanteita, jotka vaativat ratkaisua joskus aika luoviakin, mutta ne ratkaistiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti